Joku aika sitten itkin täällä mummolani perään ja nyt olen potenut siitä huonoa omaatuntoa. Sillä vaikka se paikka ja talo ovat minulle edelleen kovin rakkaita, niin karmaisevalla tavalla arvojärjestys meni taas uusiksi. Kyseisessä talossa aikoinaan tilaa pitänyt ja perheensä kasvattanut mummo sai perjantaina aivoinfarktin.

Perjantaiyönä, kun odoteltiin osastolle pääsyä, mummo eli marraskuuta -93 ja mustelmat olivat tulleet kuulemma marjametsässä kaatumisesta. Lauantaina palattiin jo nykyaikaan, mummoa tosi harmitti kovasti että häneltä jäi nyt serkkuni pojan rippijuhlat välistä vaikka todellisuudessa serkkuni poika kastettiin lauantaina.

Mummon tila on tällä hetkellä fyysisesti vakaa ja tarkkailukuvissakaan ei uusia infarkteja tai verenvuotoa löytynyt.Lähinnä kai tilanne on juuri nyt se että toivotaan parasta ja pelätään pahinta. Olihan tämä jo kuitenkin kolmas aivoinfarkti mummolla ja ikääkin on jo kertynyt 85 vuotta.

Mummon tukena ja turvana olen ja autan taistossa mummoa kuinka vain voin, sillä vielä en ole valmis mummostani luopumaan! Lauantaina mummo sanoi jotain, josta tulee minun uusi lempisanontani: "voi ruumisparka, kun se on kusessa tämän hurjan piän kanssa"

Mörrin ensimmäinen vuosi oli kissalle kovin haastava, hyppääminen ei meinannut sujua millään ja Mörri hyppeli päin tuolinjalkoja ja sohvanreunoja jne., ilmeisesti korkeus- ja syvyysnäkö heittivät pahasti. Vuoden ikäisenä Mörri oppi hyppäämään oikein ja siitä asti on ollut taitava kiipeilijä ja hyppääjä. Myös arjen askareet aiheuttivat Mörrille paljon päänvaivaa pienenä kissinä ja hänen piti paljon pohtia toimintoja, esim. syömistä tai vessassa käyntiä edelsi n. 15 min tuijottaminen ja miettiminen ja sitten vasta toimiminen onnistui. Meillä tavallinen näky olikin kissanpentu tuijottamassa ruokakuppia tai vessalootaa. Onneksi Mörrillä oli velipoika näyttämässä mallia.

Pave valitettavasti karkasi kotoa puolitoistavuotiaana (hyppäsi yköskerroksen parvekkeelta alas livahdettuaan jaloissa salaa parvekkeelle), eikä koskaan löytynyt :( Mörri jäi siis silloin ainoaksi kissaksi, mutta perustaidot olivat hallussa, myöhemmin meille on tullut Mörrille myös kissakamuja ja kaikkien kanssa Mörri tulee hyvin toimeen.

Vaikeasta alkutaipaleesta ja lyhyestä elinikäodotteestaan huolimatta Mörri on selviytynyt hienosti ja elänyt terveenä jo näin pitkään. Pentuajan jälkeen ei olla elillä käyty muuten kuin pallinpoistossa ja matokuurit ovatkin ainoita lääkkeitä, mitä Mörrin on tarvinnut syödä. Toivon, että meillä on vielä paljon yhteisiä vuosia jäljellä, sillä Mörri on oikein seurallinen ja mukava herraskissa.

Onneksi tässä on sellainen loiva lasku arkeen ja lapset eivät sentään pysyvästi kerralla muuttaneet pois, sillä Joel-sisko tulee viikonlopuiksi kotiin ja Kuhallakin on kotilomia joka viikko. Ja jos kaikki sujuu Kuhan kohdalla hyvin, niin sitten lokakuussa Kuha muuttaa takaisin kotiin.

Olen aina viihtynyt hyvin yksin ja varmasti nytkin opin nauttimaan yksinolosta, kunhan vaan selviän tästä alkujärkytyksestä. Ja onhan minulla seurana nämä minun rakkaat elukat <3

Kuhan kanssa meillä on myös hyvät keskustelevat välit. Kuhan karkailu yms.episodit tietysti tuovat säröä luottamukseen, mutta asioita on paljon käyty läpi ja luottamuskin sieltä pienin askelin palailee.

Mutta, mutta.. Joel-siskon ja Kuhan välit ovat suoraan täysillä tulehtuneet. ovat yrittäneet minun takiani saada välejänsä kuntoon, mutta ei se vaan onnistu. Eilen sitten tilanne kärjistyi keskellä markkinoita, joissa kummatkin huutivat vähän aikaa suoraa huutoa (juuri muuta en erottanut kuin lukuisia v*ttuja tekstistä) ja lopulta lähtivät kummatkin kävelemään ja minä jäin keskelle markkina-aluetta naama punaisena töröttämään ja ihmettelemään tilanteen kärjistymistä. Että se siitä minun haaveilemastani, ihanasta yhteisestä viikonlopusta.

Juuri näihin tilanteisiin toivoisin toisen vanhemman (tai edes toisen aikuisen) tukea, jotta voisi yhdessä keskustella ja päättää miten tilanne olisi paras käsitellä. Minulla ei sitä ylellisyyttä ole, joten aina vastaavissa tilanteissa teen niin oikeat kuin väärätkin ratkaisut aivan ypöyksin. Eilen päätin toteuttaa "neuvoa antava saarna, aikalisä ja uusi yritys"-menetelmää.

Menin kahvioon ja kutsuin molemmat yksi kerrallaan paikalle, pidin pienen saarnan ja keskustelun sekä sovin, että kumpikin menee omalle ystävälleen illaksi ja yöksi ja tänään sitten yritetään uudelleen perheen yhteistä kulta-aikaa. Kummallekkin viestini oli sama: heidän ei ole pakko olla läheisiä tai ystäviä, mutta heidän on opeteltava tulemaan toimeen! Ihan vain ja ainoastaan minun takiani. Joel-sisko on jatkossa viikonloppuisin kotona ja Kuhan kotilomat on välillä viikolla, välillä viikonloppuisin ja minä en aio alkaa tehdä valintoja omien lapsieni välillä sillä he ovat minulle molemmat tasavertaisesti rakkaita!!

Ihan hyvässä hengessä sain keskusteltua kummankin teinin kanssa ja kumpikin pahoitteli käytöstään. Pyysin sitten ottamaan pienen "aikalisän" ja miettimään näitä asioita. Tänään kumpikin palaa kotiin ja teen meidän yhteistä herkkua nachopeltiä ja yritetään saada heidän välilleen edes jonkinlainen rauha aikaiseksi.

Ollaankin sovittu, että tämä viikonloppu on pyhitetty yhteiselle ajalle ja tekemiselle :) Eilen oltiin yhdessä keräämässä pokemoneja ja tänään mennään markkinoille. Huomiselle on luvassa suursiivousta ja leffailtaa. Eli ihan tavallisia asioita, mutta onneksi teiniksit ymmärtävät yhdessäolon tarpeeni ja heihin ripustautumiseni :)

Mutta sitten iski se kuuluisa saamattomuus! Olen jo tarkkaan suunnitellut, mitä kaikkea myyn ja mihin hintaan, mutta se toteutus kusee nyt ihan urakalla. Viikko on mennyt ja yhtään myynti-ilmoa en ole saanut aikaiseksi :( Mä tiedän, että oikeasti ei olisi kovin hankala napata kuvaa ja laittaa ilmoa, mutta en tiedä, mikä kumma siinä tökkii. Suunnittelen ja suunnittelen, mutta en vaan saa aikaiseksi. Mikä kumma siinä oikeesti on?

Nyt tarvisisin enkelisiivoojan kaltaisen henkilön, joka tulisi seurakseni ja avukseni, että saisin tämän projektin toteutusvaiheen käynnistettyä, mutta eipä minulla ole sellaista henkilöä lähipiirissä :( 

Kai se tämä minun masennus taas meinaa pyrkiä kukkimaan ja sittenhän sitä on kohta taas valmis kierre: liuta suunniteltuja ja toteutumattomia asioita -> itsesyytökset -> lisää asioiden suunnittelua -> valvottuja öitä -> pahaa mieltä ja kiukkuisuutta jne.jne. jne.

Tämä kirjoituksen tarkoitus on nyt ehkä "potkia itseä liikkeelle", kun tänne kuitenkin laitoin suunnitelmat näkyviin. jos vaikka tulisi itselle sellainen "henkinen pakko" myös toimia eikä pelkästään suunnitella ja märehtiä asioita. Kaikkia keinojahan ei ole kielletty kokeilemasta :D

C-pentueestani kotiin ei pitänyt jäädä yhtään koiraa, mutta toisin kävi :) Pentueessa oli 5 pentua, joista 3 syntyi kuolleena ja elossa syntyivät Hilma ja Onni. Onni oli normaali terve pentu, mutta Hilma oli lattarintainen "uimaripentu", kasvoi ja kehittyi kuitenkin hyvin. Pentutarkastuksessa Hilmalla kuului sydämestä sivuääni ja asiaa ruvettiin tutkimaan tarkemmin. Hilmalla oli siinä vaiheessa alustavasti ostaja sovittu ja ilmoitin, että "koirakaupat on toistaiseksi jäissä" ja haluan selvittää ensin Hilman tilanteen perinpohjaisesti. Tämä ihminen löysi muualta pennun ja kehoitin ostamaan sen, koska en tiennyt Hilman tilannetta tulevaisuudessa. Hilman annettiin hieman kasvaa ja sitten Hilman sydäntä tutkittiin tarkemmin ja selvisi, että sivuääni olikin ollut harmitonta "puppy mur muria" ja Hilma sai terveen paperit! Tässä vaiheessa Hilma oli jo puoli vuotias ja totesin, että "ei tämä koira enää kotoa mihinkään lähde" :D

Hilma on luonteeltaan vähän sellainen "pikkupiru", pieni, suloinen ja rakastava ärrinmurri, johtuen osin siistä että oli pentuna niin kovin pieni ja oli epäily sairaudesta, Hilmalle sallittiin lasten (ja minunkin) toimesta paljon sellaista käytöstä, mitä pennulle ei pitäisi sallia :) Eli Hilman ärrinpurrit on osittain ihan omaa vikaa. Hilman erityistaitoja ovat kiipeily ja karkailu. Juurikaan sellaista paikkaa ei kotoa löydy, johon Hilmis ei olisi kiivennyt ja vaikea on ollut myös estää tai rajoittaa tämän sankarin kulkemisia, kun on karkaillut piha-aidoista ja kiipeää helposti yli koiraporteista. Mutta ainakaan Hilmiksen omistaminen ei ole yhtään tylsää :)

Loppuun vielä yhteiskuva isästä ja tyttärestä:

Koulun asuntola on siis opiskelijoille ilmainen ja siihen kuuluu aamupala, lounas, välipala ja päivällinen eli vain iltapala jää opiskelijan omalle vastuulle. Mielestäni tuo on mitä loistavin mahdollisuus "harjoitella" itsenäistymistä ja viikonloput nuori on sitten kuitenkin kotona. Asuntolassa on myös ohjaaja lähes koko ajan paikalla.

Eilen illalla sitten putosi pommi: asuntolan ohjaaja ilmoitti, että asuntola tuleekin tänä vuonna niin täyteen, että asuntolapaikka pitää ottaa vastaan joko nyt heti koulun alussa tai sitä ei saa ollenkaan ja päätös pitää ilmoittaa heti. Paniikki! Pikaneuvottelu, taas käytiin plussat ja miinukset uudelleen läpi ja kirottiin yhteen ääneen, että meidän hieno ja molempien mielestä hyvä suunnitelma meni kerralla plörinäksi.

Lopulta päätimme, että Joel-sisko muuttaa asuntolaan nyt heti koulun alussa. KÄÄK! PANIIKKI! Joel-sisko muuttaa asuntolaan siis jo 23.8. Mun rakas pikkuvauvani muuttaa pois noin nopeasti, vaikka tarkoitus oli tehdä se yhdessä suunnitellen hieman myöhemmin. 

Omat tunnelmat on nyt ihan sekiasin; toisaalta olen ylpeä tyttärestäni, joka itsenäistyy ja osaa pohtia asioita itsenäisesti, toisaalta taas haluaisin kieltää lähtemästä asuntolaan ja pitää hänet ikuisesti kotona. Tää kaikki tuli vaan nyt liian nopeasti.

Mummolla kasvaa oven luona ihana humala, joka on kasvanut myös oven pönkkänä olevan rautakangen ympärille:

ulkoeteinen:

Tupa:

keittiö ja uuni, (joka muuten on harvinaislaatuinen yhdestä kivestä tehty leivinuuni)

Ja se pikkukamarin katto :(

ja loppuun vielä piha-aitta, jossa minäkin olen lapsuudessani monet kesäyöt nukkunut: